No jännittääkö?
Lupasin viime viikolla tulla vielä paremmin kirjoittelemaan fiiliksiä vaihdosta ja erityisesti pelkän menolentolipun ostamisesta. Tänään mulla onkin tasan kaksi viikkoa aikaa Suomessa jäljellä, joten mikäs olisikaan parempi ajankohta tälle.
Kun mä mietin sitä, että oikeasti vaan kaksi viikkoa jäljellä, mun päässä herää ensimmäisenä se kysymys itselleni että jännittääkö mua. Ja oikeastaan voin todeta että ei jännitä. Ei mua oo oikein missään vaiheessa jännittänyt, kuin sen lentolipun ostohetkellä, ja mä luulen että se johtuu siitä etten ole ihan vielä sisäistänyt tätä kaikkea kunnolla. En oo ihan tajunnut sitä, että oikeasti kahden viikon ja yhden yön jälkeen mä oon vieraassa maassa yksin ja ilman mitään tuttua ja turvallista. Se tuntuu vieläkin aika kaukaiselta jutulta, vaikka järjestelyt ja muut ovatkin edenneet hyvin.
Lentolipun ostohetkellä tää kaikki konkretisoitui hetkeksi ja siksi iski kuumotus ja jännitys. Jotenkin hassua, että asunnon löytymishetkellä ei ollut mitään tällaista, mutta lentolipun kohdalla maksa -kohdan painaminen kuumotti niin paljon. Se tuntui jotenkin siltä, että nyt puuttuu jotain, paluulippu nimittäin, ja se oikeasti tarkoitti sitä, että mä lähden ihan tosissani pois Suomesta enkä vain lomamatkalle. Pelkän menolipun ostaminen on ollut mulle melkein aina sellainen lifegoal, ja nyt se on tehty. Fiilis oli samalla aivan mahtava, kun tunsin ylittäneeni itseni ja samalla tosi jännittynyt. Siinä hetkessä mun aivot tajusi sen, että nyt oikeasti ollaan menossa. Menolipun ostaminen merkitsi mulle uuden ison seikkailun alkua.
Kyllä mulle välillä nousee kyyneleet silmiin, kun ajattelen tätä kaikkea. Välillä silloin kun katson mun poikaystävää ja koiraa, kun mietin heitä ja sitä valtavaa ikävää. Välillä silloin kun kävelen bussipysäkiltä töihin ja mietin että Tampere jää ihan kohta taakse muutamaksi kuukaudeksi. Myös pari päivää sitten, kun hyvästelin osan mun kavereista, joita en tuu enää näkemään ennen joulua. Välillä kun mietin mun perhettä, ja sitä ettei nähdäkään enää melkeinpä joka viikko. Myös silloin, kun mä töissä mietin, että nyt sekin kaikki jää taakse. Ja välillä silloin, kun tajuan hetkellisesti että yksi mun isoimmista unelmista on ihan oikeasti toteutumassa ja siksi, että mä uskallan tehdä sen.
Tällä hetkellä mä tosiaan oon vaan älyttömän innoissani tästä ja tosi onnellinen kaikesta. Mulla on ylpeä fiilis itsestäni, koska mä vihdoin toteutan yhden mun isoimmista haaveista. Odotan innolla mun huoneen näkemistä ja kouluun pääsemistä. En myöskään malta odottaa niitä kaikkia kivoja kursseja ja uusia tuttavuuksia. Mä oikeasti myös odotan yksinoloa, vaikka tiedän että tää vaihtuu varmasti tosi nopeasti jäätävään ikävään, mutta onhan se nyt silti huippua päästä kokemaan yksinolo ihan oikeasti. Odotan niin paljon tätä kokemusta myös kokonaisuutena, kaikkine hyvine ja huonoine hetkineen.
Kommentit
Lähetä kommentti